Kamala 16 vuoden kriisi. Pitäisi toisaalta olla jo niin fiksu ja kypsä, mutta toisaalta kuuluisi sekoilla ja tehdä extempore-juttuja. Ja nyt musta on tullut enemmän se aikuismainen ja ah-niin-"itsenäinen" nuori nainen: käyn kolmena iltana viikossa töissä (puhelinmyyjänä), hoidan kaikki asiani itse, pidän huolta opiskelusta ja harrastuksista ja usein ehdin olemaan kotona vain klo 21 - 7.45 välisen ajan. Viikon jokaisena arkipäivänä on joko kerhon ohjausta taikka töitä. (No onneksi molemmista sentään saa palkkaa.) Viikonloppuisin teen puvustustyötä erääseen näytelmään  (ompelen kyllä arkisinkin iltaisin ja öisin) ja toisinaan olen leireillä isosena. Tämän lisäksi yritän käydä kerran viikossa salilla, hoitaa sosiaalisia suhteita ja olla jotenkin aktiivinen ATC-harrastuksessanikin. Pallottelu kahden kodin välillä (isän ja äidin) ei myöskään yhtään helpota kiirettä.

Ja nyt vaan tekisi mieli haistattaa kaikelle pitkät! Lifata jonnekin kauas ja unohtaa kaikki. Elää "hakuna matata" -elämää ja nauttia vaan. Mutta ah, tämän "kypsän" iän mukanaan tuoma vastuu ja vapaus täytyy tasapainottaa keskenään. Niin haluaisin tutustua uusiin ihmisiin, paikkoihin ja asioihin! Veri vetää maailmalle. Nightwish on tehnyt aiheesta kappaleenkin: Wanderlust. (Löytyy Wishmaster-levyltä, loistava biisi.) Suunnitelmani on sittenkin muuttaa lukion jälkeen vuodeksi, pariksi Floridaan, joka on henkinen kotini. Tuntuu kuitenkin, etten jaksa odottaa! En jaksa näitä samoja naamoja, kuvioita, kaavoja.

Mitä lähempänä kevät/kesä on, sitä vähemmän maltan istua luokassa/ompelukoneella/töissä/kerhossa, tai ylipäänsä missään, missä tunnen olevani "sidottu". Vapaus, mikä sana. Mitä sekin lopulta edes on? Kai jokainen määrittelee vapauden itselleen sopivalla tavalla. Minulle vapaudesta tulee mieleen ulkoilma, kahleettomuus ja tunne siitä, että voi tehdä mitä vain. Ettei mikään ole "pakko", niin kuin nyt: "pakko" opiskella, "pakko" tehdä töitä eli tahkoa rahaa. Pelkään, että the time of my life menee ohitseni. Sweet sixteen ja minä vain aherran.

Erosin poikaystävästäni kaksi viikkoa sitten. Huh! Ja vaikka niin luulin, että kuolisin, jos emme olisi yhdessä, enkä kestäisi nähdä häntä tietäen, ettemme enää koskaan olisi niin kuin ennen, olen jostain syystä vain helpottunut. Se oli hankala suhde koko paska. Olimme aivan erilaisia, eikä hän välittänyt minusta niin paljon kuin minä hänestä, mikä teki koko hommasta epäreilun ja -tasa-arvoisen. Emme olleet rehellisiä toisillemme, molemmat yritimme vain miellyttää toista. Poets of the Fallin kappaletta Seek you out lainatakseni: "sad as it may be, I'm glad it's over, finally." Eihän sitä edes kestänyt kuin vajaa neljä kuukautta. No mutta, olemme yhä ystäviä, ja olen iloinen, että tunnen hänet paljon paremmin kuin moni muu. Hän ei ole sitä avoimimpaa sorttia. (Niin ja onhan hän yhä pirun hyvännäköinen! :)

Luulen, että tuo ero auttoi hieman vapaudenkaipuuseeni. Ehkä senkään takia en sure sitä, koska se teki minusta hieman vapaamman. On ihanaa vaan flirttailla ilman, että on mitään taka-ajatuksia! Olen avoin kaikelle, mutta en kyllä lähde mihinkään suhteeseen vielä pitkään aikaan. Eihän minulle edes ole aikaa sille! Sinänsä kyllä pidän tästä "monta rautaa tulessa" -tunteesta, koska olen aina ihaillut itsenäisiä ja vahvoja naisia, jollaiseksi itsekin tahdon vielä joskus tulla, mutta nyt olen vielä alaikäinen ja tahdon ottaa siitä kaiken irti! Kesästä 2008 tulee kyllä kaikkien aikojen paras. :)