Aatonaattona seisoin äidin ja isäpuolen kaksion keittiössä juoden aamukahvia. Isäpuoli luki ääneen lehdestä jonkun naisen kirjoittamaa juttua siitä, jos tämä olisikin elämämme viimeinen joulu ja kuolisimme pian. Ensin ajatus oli minusta kamala ja tahdoin torjua sen, mutta hetken mietittyäni itsekin asiaa, huomasin ajatelleeni ensimmäisen kerran ikinä kunnolla kuolemaa ja omaa suhdettani siihen.

En ole koskaan miettinyt, pelkäänkö vai enkö pelkää kuolemaa. Se ei ole jostain syystä ollut mielestäni mielenkiintoinen kysymys. Kun kuitenkin mietin kerrankin kuolemaa, ensin pelästyin: hui, nyt pitäisi olla onnellinen koko ajan, jotta voisi kuolla tyytyväisenä. Mutta sitten tajusin, että hei, ei minulla ole mitään pelättävää, koska uskon taivaaseen ja siihen, että kuoleman jälkeen on jotain parempaa.

Nyt oon ollut tosi levollinen sen jälkeen, kun tajusin tuon. Ja kun mietin sitä, jos kuolisinkin ensi kevään aikana tai aikaisemmin, niin ajattelin, että nyt täytyy alkaa elää turhia harkitsematta ja tappaa se "emmä kehtaa, mitä noikin aattelee.." -ajattelutapa. Sitten nauroin, kun tajusin juuri keksineeni uudelleen vanhan kliseen hetkeen tarttumisesta ja muusta.

On kuitenkin hyvä, että sen ihan itse tajuaa. Että oikeasti jokainen päivä voi olla viimeinen ja ettei kannata turhia murehtia. Nyt kun kunnolla ymmärsin tämän, otin sen seurauksena itseäni niskasta kiinni ja tein karaokedebyyttini jouluristeilyllä. :D Vähän sekoilin sävellajeissa, mutta meni se kuitenkin sen verran hyvin, että isäpuoli itki. (Vähän olin otettu!) Biisi muuten oli Ronan Keatingin When you say nothing at all. ^^